KKO:2010:23

Diaarinumero: S2009/59
Esittelypäivä: 10.9.2009
Antopäivä: 16.3.2010

Yksityiselle alueelle oli asetettu opastetauluja, joiden mukaan pysäköinti oli sallittu merkityille paikoille pysäköintiluvan saaneille. Tauluissa oli lisäksi ilmoitettu, että ”Ehtojen vastaisesta pysäköinnistä veloitetaan valvontamaksu 40 euroa” ja että ”Pysäköimällä hyväksyt ehdot”. Kysymys siitä, oliko auton pysäköimisellä alueelle syntynyt pysäköinnin valvontaa alueella harjoittaneen yhtiön ja alueelle pysäköineen auton kuljettajan välille opastetaulun ehtojen mukainen pysäköimistä koskeva sopimus, joka on siten sisältänyt velvoitteen suorittaa valvontamaksu siinä tapauksessa, että pysäköinti oli tapahtunut ehtojen vastaisesti. (Ään.)

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

Oy ParkCom Ab (jäljempänä ParkCom) harjoitti yksityisillä pysäköintialueilla pysäköintiehtojen noudattamisen valvontaa alueiden omistajien ja haltijoiden kanssa tekemiensä sopimusten perusteella. ParkCom oli 26.6.2006 tehnyt Jakomäen Kiinteistöt Oy:n kanssa sopimuksen pysäköinnin valvonnasta muun muassa Jakomäentie 6:n alueella. Kyseisen piha-alueen sisäänmenoreitit oli merkitty ParkComin nimen ja puhelinnumeron sisältävillä opastetauluilla, joissa oli seuraava teksti:

”Yksityisalue

Pysäköinti sallittu merkityille paikoille pysäköintiluvan saaneille

Ehtojen vastaisesta pysäköinnistä veloitetaan valvontamaksu 40 €

Pysäköimällä hyväksyt ehdot”

Henkilöauto, jonka ajoneuvoliikennerekisteriin merkitty haltija oli A, oli ollut kanteessa mainittuina aikoina pysäköitynä sanotulle piha-alueelle. ParkCom oli perinyt valvontamaksuja A:lta, joka oli kiistänyt maksuvelvollisuutensa.

Kanne Vantaan käräjäoikeudessa

ParkCom lausui A:ta vastaan ajamassaan kanteessa, että ParkCom oli tekemänsä sopimuksen perusteella oikeutettu valvomaan pysäköintiehtojen noudattamista Jakomäentie 6:n alueella sekä perimään pysäköintiehtoja rikkoneelta ajoneuvon kuljettajalta 40 euron määräisen yksityisoikeudellisen valvontamaksun. Kysymyksessä oleva henkilöauto oli ollut pysäköitynä osoitteessa Jakomäentie 6 f sijaitsevan rakennuksen D portaan eteen 9.8., 14.8., 24.8., 7.9., 4.10., 29.10., 13.11., 26.11. ja 6.12.2006. Mainittuina päivinä auton tuulilasiin oli kiinnitetty ”yksityisoikeudellinen valvontamaksu” -lomake, johon oli liittynyt tilisiirtolomake 40 euron määräisen valvontamaksun maksamisesta 14 päivän kuluessa. Syyksi valvontamaksun veloittamiseen lomakkeisiin oli merkitty ”Pysäköinti muualle kuin sallitulle alueelle”.

Mainituista opastetauluista oli ilmennyt, että pysäköinti oli Jakomäentie 6:n alueella sallittu vain sitä varten merkityille paikoille ja että ehtojen vastaisesta pysäköinnistä veloitettiin 40 euron valvontamaksu. Opastetaulut täyttivät tieliikennelain 28 §:n 2 momentissa säädetyt ja sopimusperusteiset vaatimukset, kun pysäköinnin ehdot ja niiden rikkomisen seuraamus oli ilmoitettu tauluissa selvästi havaittavalla tavalla.

Ajoneuvon kuljettaja oli velvollinen havaitsemaan yksityisen pysäköintialueen opastetauluissa ilmaistut pysäköintiehdot. Pysäköimällä pysäköintialueelle kuljettaja hyväksyi nuo ehdot ja sitoutui niitä noudattamaan. Pysäköintiä yksityisellä alueella koskeva sopimus syntyi pätevästi mainituin tavoin pysäköintiehdoista ilmoittamisella ja pysäköinnin suorittamisella.

Sopimuksessa A oli hyväksynyt sen, että pysäköinti oli sallittu vain merkityille paikoille, samoin kuin sen, että jos hän pysäköi auton ehtojen vastaisesti, hän sitoutui 40 euron määräisen valvontamaksun suorittamiseen. Kysymys oli niin sanotusta tosiasialliseen käyttäytymiseen perustuvasta sopimuksesta, joka syntyi A:n tietyn teon perusteella. A oli toiminut auton kuljettajana kaikissa kanteessa mainituissa tilanteissa.

Edellä mainitulla perusteella ParkCom vaati A:n velvoittamista suorittamaan yhtiölle valvontamaksut yhteensä 360 euroa korkoineen.

Vastaus

A vastusti kannetta ja vaati sen hylkäämistä.

Kiinteistön omistajan tai haltijan oikeus määrätä pysäköinnistä koski sitä, saiko kiinteistön alueelle pysäköidä ja jos sai, kuka sai pysäköidä ja mihin kohtaan kiinteistöä. Sen sijaan oikeudesta määrätä pysäköintivirhemaksu säädettiin tieliikennelaissa ja pysäköintivirhemaksusta annetussa laissa. Pysäköintivirhemaksun voi määrätä joko poliisi tai kunta alueellaan ja se suoritettiin valtiolle tai kunnalle. Kiinteistön omistajalla ei ollut omistusoikeutensa perusteella oikeutta määrätä virheellisestä pysäköinnistä valvonta- tai pysäköintivirhemaksua eikä oikeutta ottaa vastaan tällaista maksua. Kiinteistön omistaja tai haltija voi sinänsä siirtää oikeutensa toiselle, mutta hän ei voinut siirtää pysäköinnin valvontaa koskevalla sopimuksella parempaa oikeutta kuin hänellä itsellään oli.

Suomessa oli perinteisesti katsottu, että julkisen vallan toimintapiiriin kuuluvien tehtävien hoitaminen yksityisen henkilön tai yrityksen toimesta edellytti tuon toiminnan oikeuttavaa lainsäädäntöä. Oikeus määrätä valvontamaksu yksityiselle alueelle ilman kiinteistön omistajan tai haltijan lupaa tapahtuneesta pysäköinnistä sekä oikeus kerätä tällaista maksua oli yksityisen yrityksen toimesta tapahtuvaa julkisen vallan käyttöä, joka edellytti lainsäädäntöä. Sopimusvapauteen kyseistä oikeutta ei voitu perustaa.

A kiisti valvontamaksun suoritusvelvollisuuden syntymisen ParkComin opastetaulun ohittamisen perusteella. ParkCom harjoitti yksityistä pysäköinninvalvontaa. Kysymys ei ollut maksullisen pysäköinnin järjestämisestä ParkComin toimesta. Koska ParkComilla ei ollut oikeudellista perustetta määrätä tai kerätä valvontamaksua, ei mitään sopimusta valvontamaksun määräämisestä ja keräämisestä voinut syntyä ParkComin ja yksityiselle alueelle pysäköivän välille.

A ei ollut toiminut kanteessa mainituissa tilanteissa ajoneuvon kuljettajana.

Käräjäoikeuden tuomio 14.12.2007

Käräjäoikeus lausui, että kiinteistön omistajalla ja haltijalla oli tieliikennelain 28 §:n 2 momentin perusteella oikeus määrätä pysäköinnin rajoituksista alueellaan sekä siirtää oikeutensa toiselle. ParkComilla oli siten sama oikeus kuin Jakomäen Kiinteistöt Oy:llä.

Valvontamaksu sopimusperustekannalta tarkasteltuna

Sopimus voi sinänsä syntyä ryhtymällä toimenpiteeseen, jonka ehdot oli määritelty siten, että vain päätös ryhtymisestä jäi sopimukseen sitoutuvalle. Näin oli myös tässä tapauksessa, vaikka ParkComin ja A:n välillä ei pysäköintikiellon tai -oikeuden osalta ollut ollut mitään sovittavaa, vaan kysymys oli ParkComin yksipuolisesti, vaikkakin oikeutetusti, asettamista määräyksistä. Pysäköidessään tieliikennelain 28 §:n 2 momentin mukaiselle alueelle, jonka osalta oli käytetty kielto-oikeutta, kuljettaja joko menetteli annettujen määräysten mukaisesti tai rikkoi niitä.

Valokuvien, karttojen ja henkilötodistelun avulla oli yksiselitteisesti näytetty toteen, että kysymyksessä oleva alue oli kattavasti merkitty opastetauluilla, joista selvisi alueella noudatettavat pysäköinnin ehdot, noiden ehtojen rikkomisen seuraamukset ja sitoutuminen ehtoihin pysäköimällä. Opastetaulut täyttivät tieliikennelain 28 §:n 2 momentin asettamat informaation tason ja selvyyden edellytykset.

Käräjäoikeus katsoi, että sopimus voi syntyä myös ilman nimenomaista tahdonilmaisujen vaihtoa. Osapuolen tosiasiallinen toimenpide, kuten auton pysäköiminen, voi saada aikaan sopimuksen, vaikka osapuolten välillä ei vaihdettaisi kirjallisia tai suullisia tahdonilmaisuja. Näin ollen sopimus voi syntyä myös siirtymällä alueelle, jolla noudatettavat ehdot oli selvästi merkitty alueen rajalle. ParkComin ja A:n välille oli siten voinut syntyä väitetty sopimussuhde. Sopimus oli syntynyt, jos A oli kuljettanut autoa. Sopimuksen velvoittavuus edellytti kuitenkin, että kysymyksessä olevasta asiasta voitiin sopia.

Valvontamaksun kohdentuminen

Valvontamaksua vaadittiin A:lta sillä perusteella, että hän oli kuljettanut ajoneuvoa. A puolestaan oli kiistänyt toimineensa kuljettajana.

Sopimukseen vetoavan oli näytettävä toteen sopimuksen syntyminen. ParkComin tuli siten näyttää, että A oli kuljettanut autoa kysymyksessä olevina ajankohtina, kun sopimuksen syntyminen perustui nimenomaan tuohon kuljettamiseen.

ParkCom oli vedonnut sillä oleviin näyttövaikeuksiin, kun taas A:n oli helppo selvittää, kuka autoa oli ajanut. Käräjäoikeus katsoi, että näytön hankkiminen siitä, kuka ajoneuvon tosiasiallisesti oli pysäköinyt, ei ollut mahdotonta esimerkiksi henkilötodistelun avulla. Sen sijaan näytön hankkiminen liiketoimintana harjoitetun pysäköinninvalvonnan puitteissa oli hankalaa ja varmaankin liiketaloudellisesti kannattamatonta. Tämä ei kuitenkaan ollut riittävä peruste todistustaakan kääntämiselle A:lle.

Todistustaakan kääntäminen merkitsisi tosiasiallisesti sellaista sopimuksen ehtoa, että ajoneuvon omistajan tai haltijan tulisi valvontamaksuilta välttyäkseen näyttää, että joku toinen oli autoa kuljettanut. Tällainen ehto olisi kuluttajansuojalain vastaisena kuluttajan kannalta kohtuuton ehto. Todistustaakan kääntäminen olisi muutoinkin kuluttajansuojalainsäädännön periaatteiden vastaista. Näin ollen käräjäoikeus katsoi, että kysymys ajoneuvon kuljettajasta oli ratkaistava normaalin todistustaakkasäännön perusteella. Sopimukseen vetoavan ParkComin oli siten näytettävä A:n kuljettaneen autoa kanteessa väitettyinä aikoina.

A oli kysymyksessä olevan ajoneuvon pysyvä haltija. Valokuvin ja henkilötodistelulla oli näytetty, että tuo ajoneuvo oli ollut pysäköitynä ParkComin väittämin tavoin.

A oli häntä todistelutarkoituksessa kuultaessa kertonut, ettei hän muistanut, kuka autoa olisi kyseisinä ajankohtina ajanut. A oli kertonut, että kuljettajan henkilöksi oli useita vaihtoehtoja, muttei ollut osannut nimetä näistä ketään.

Pysäköinnit olivat tapahtuneet noin kolmen kuukauden aikana. A oli 23.10.2006 alkaen maksumuistutuksen saatuaan käynyt sähköpostikirjeenvaihtoa ParkComin kanssa. Sen jälkeen auto oli ollut vielä neljä kertaa samalla alueella ehtojen vastaisesti pysäköitynä. Koska A oli muutoinkin ollut hyvin aktiivinen asiassa, käräjäoikeus ei pitänyt uskottavana, että hän ei miltään osin muistaisi, kuka hänen hallinnassaan olevaa autoa olisi ajanut. Todistelua arvioitaessa voitiin soveltaa vapaan todistusten harkinnan periaatetta ja ottaa huomioon kokemussääntö, jonka mukaan ajoneuvon omistaja tai haltija kuljetti yleensä autoaan itse tai ainakin tiesi, kenen käytössä se oli. Käräjäoikeus katsoi ParkComin näyttäneen toteen, että A oli toiminut hallinnassaan olleen ajoneuvon kuljettajana, kun se oli ollut pysäköitynä yhtiön esittämin tavoin.

Vielä oli ratkaistava kysymys siitä, oliko kanteessa kysymys sellaisesta pysäköintikieltojen ja -rajoitusten rikkomisen seuraamuksesta, jonka määrääminen oli laissa säädetty julkisen vallan tehtäväksi niin, että yksityinen taho ei voinut ottaa sitä suorittaakseen ilman siihen oikeuttavaa lainsäädäntöä. Tällaisessa tilanteessa tehty sopimus ei ollut velvoittava.

Käräjäoikeuden arviointi valvontamaksun luonteesta

Käräjäoikeus selostettuaan pysäköinnin valvontaa koskevaa lainsäädäntöä ja oikeuskäytäntöä piti arvioinnissa olennaisimpana seikkana sitä, että sekä pysäköintivirhemaksun että valvontamaksun asettaminen perustui samaan kiinteistön omistajan tieliikennelain 28 §:n 2 momentin nojalla antamaan määräykseen. Kummankin maksun peruste ja sisältö maksuvelvolliselle eli ajoneuvon kuljettajalle oli täsmälleen sama. Kuljettajan kannalta kysymys oli siis aivan samasta maksusta. Eroavuudet liittyivät perinnän tehokkuuteen ja oikeusturvatakeisiin, mutta maksun peruste eli pysäköintimääräysten rikkominen ja vaikutukset ajoneuvon kuljettajalle olivat käytännössä täysin yhtenevät. Tässä suhteessa ei merkitystä voitu antaa sille, että valvontamaksu oli haluttu luokitella yksityisoikeudellisen sopimuksen rikkomisesta johtuvaksi seuraamukseksi. Tässä maksulle oli vain annettu sen tosiasiallista sisältöä vastaamaton oikeudellinen muoto.

Edellä kerrotun perusteella käräjäoikeus katsoi, että valvontamaksun osalta oli kysymys julkiselle vallalle annetun tehtävän suorittamisesta rinnan julkisen vallan kanssa.

Valvontamaksun arviointia julkisen vallan käyttämisen näkökulmasta

Tieliikennelain 105 §:n ja pysäköintivirhemaksusta annetun lain säännösten perusteella pysäköintivirhemaksun määrääminen kuului yksiselitteisesti poliisille ja kunnalliselle pysäköinninvalvojalle eikä säännöksiin sisältynyt mainintaa tai viittausta mahdollisuudesta siirtää tai sallia tätä toimivaltaa muille.

Perustuslain 2 §:n 3 momentin mukaan julkisen vallan käytön tuli perustua lakiin. Perustuslain 124 §:n mukaan julkinen hallintotehtävä voitiin antaa muulle kuin viranomaiselle vain lailla tai lain nojalla, silloinkin vain tietyin edellytyksin eikä lainkaan, jos tehtävä sisälsi merkittävää julkisen vallan käyttöä.

Tässäkin tapauksessa Suomessa noudatetun periaatteen mukaista olisi, että valvontamaksun määrääminen kiinteistön omistajan tai haltijan oikeuksien perusteella olisi mahdollista ainoastaan lain turvin. Tätä näkemystä tuki se, että pysäköintivirhemaksusta annetussa laissa – vaikka siinä toimivaltaa oli vain siirretty valtion viranomaiselta kunnan viranomaiselle – oli asetettu tarkat edellytykset toiminnan harjoittamiselle ja otettu tuolloin huomioon myös oikeusturvanäkökohdat. Samalla tavoin oli esimerkiksi joukkoliikenteen tarkastusmaksusta annetussa laissa (469/1979) tarkoin määritetty toiminnan ehdot ja ne tahot, joille voitiin antaa oikeus periä tarkastusmaksu. Arvioitaessa oikeutta liittää yksityiseen pysäköinninvalvontaan seuraamuksia oli myös kiinnitettävä huomiota pysäköintivirhemaksun rangaistusluonteisuuteen, vaikka se ei rangaistus ollutkaan. Rangaistuksen ja muun rikosoikeudellisen seuraamuksen oli puolestaan rikoslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan perustuttava lakiin.

Toisaalta vapaus tehdä yksityisoikeudellisia sopimuksia puoltaisi valvontamaksun hyväksymistä velvoittavaksi. Yksityiselle pysäköinninvalvonnalle oli myös käytännössä tarvetta, koska julkinen järjestelmä ei kyennyt valvomaan tehokkaasti yksityisiä pysäköintialueita ja -laitoksia. Nämä näkökohdat eivät kuitenkaan olleet riittävän painavia luomaan oikeutusta yksityiselle järjestelmälle ilman lain tukea, kun selvästi oli kysymys toiminnasta, joka nykyisellään sisälsi julkisen vallan käyttöä. Rinnakkainen toimivalta voitiin siten perustaa vain lailla. Tällöin voitiin järjestelmät säätää valinnaisiksi. Oli myös mahdollista valita sellainen järjestely, että yksityiset alueet suljettiin pois julkisen pysäköinninvalvonnan piiristä.

Edellä lausutun perusteella käräjäoikeus katsoi, että koska valvontamaksun asettaminen tosiasiassa oli täysin vastaavan seuraamuksen määräämistä kuin se pysäköintivirhemaksun määrääminen, joka oli säädetty tieliikennelaissa ja pysäköintivirhemaksusta annetussa laissa julkisen vallan tehtäväksi, valvontamaksun suorittamiseen nyt esitetyssä muodossa ei voitu tehokkaasti sitoutua.

Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomarit Markku Räty, Jukka Huunonen ja Jouko Mynttinen.

Helsingin hovioikeuden tuomio 20.11.2008

ParkCom valitti hovioikeuteen.

Valvontamaksun kohdentuminen eli kysymys auton kuljettajasta

Hovioikeus lausui, että A oli kiistänyt yhtiön kanteen muun ohella sillä perusteella, että hän ei ollut kuljettanut ja pysäköinyt autoa kanteessa tarkoitettuina aikoina. Hovioikeudessa todistelutarkoituksessa kuultuna A oli kertonut, että hän ei muistanut, kuka oli auton kanteessa tarkoitettuun paikkaan pysäköinyt. A:n taloudessa oli ollut tuolloin käytössä kolme autoa eikä hän ollut pitänyt kirjaa siitä, kuka autoja oli käyttänyt. A oli kertonut yhden tuttavansa asuvan kyseessä olevan kiinteistön alueella. A oli myöntänyt seuranneensa internetissä käytyä keskustelua yksityisestä pysäköinninvalvonnasta ja osallistuneensa siihen myös itse aktiivisesti.

ParkComin reklamaatiokäsittelijä oli hovioikeudessa todistajana kertonut, että syksyllä 2006 reklamaatioissa ”en ajanut” väitteet olivat olleet vahvimmillaan, koska internetin keskustelupalstoilla oli neuvottu näin väittämään keinona välttää valvontamaksun maksaminen.

A oli kysymyksessä olevan auton haltija. Kaikki kanteen kohteena olevat valvontamaksut koskivat tämän auton pysäköintiä aikavälillä 9.8. – 6.12.2006 samassa paikassa osoitteessa Jakomäentie 6. Ensimmäisessä 23.10.2006 lähettämässään sähköpostissa A oli kiistänyt maksumuistutuksen aiheettomana sen vuoksi, että hänellä ei ollut sopimussuhdetta yhtiön kanssa. Sähköpostissaan 30.11.2006 A oli kehottanut yhtiötä lähettämään vaatimukset auton kuljettajalle.

Esitetystä näytöstä ilmeni, että vielä sen jälkeen kun A oli ensimmäisen kerran reklamoinut saamastaan maksumuistutuksesta hänen hallinnassaan oleva auto oli ollut neljä kertaa pysäköitynä samaan paikkaan seurauksin, että pysäköinnistä oli kirjoitettu valvontamaksu. Ensimmäisessä sähköpostissaan yhtiölle A oli kiistänyt sopimussuhteen olemassaolon, mutta ei sen sijaan auton kuljettamista. Valvontamaksujen antoaikana syksyllä 2006 A oli myöntämänsä mukaan osallistunut internetkeskusteluun, jossa oli ohjeistettu ajamisen kiistämiseen. Johtopäätöksenä näytöstä hovioikeus totesi, että A:n väite siitä, että hän ei tiennyt kuka hänen hallinnassaan olevaa autoa oli toistuvasti kuljettanut ja pysäköinyt kanteessa tarkoitetulla tavalla, oli epäuskottava.

Yksityisoikeudellisen valvontamaksun sisältö

Henkilötodistelusta ilmeni, että yhtiö oli tehnyt yli 300 vastaavaa sopimusta, joiden perusteella valvottavia kohteita oli noin 700. Pysäköintiehdot vaihtelivat kohteittain ja mukana oli maksullisia pysäköintialueita, pysäköintikiekon käyttöön velvoittavia alueita, pysäköinnin kieltäviä piha-alueita ja asukaspysäköintialueita.

Valvontamaksulomakkeesta ilmeni, että se muistutti ulkoasultaan viranomaisten käyttämiä pysäköintivirhemaksulomakkeita. Valvontamaksulomakkeessa oli lueteltu maksun antamisen aiheuttavia syitä, jotka liittyivät pysäköintiä koskevien ohjeiden rikkomiseen kuten esimerkiksi pysäköinti muualle kuin sallitulle alueelle, pysäköintikiekon virheellinen käyttö, pysäköintiajan ylitys ja pysäköintimaksun suorittamatta jättäminen.

Valvontamaksun antamiseen johtavat syyt vastasivat tieliikennelaissa pysäköinnille asetettuja määräyksiä, joiden rikkomisesta rangaistiin tieliikennelain 105 §:n nojalla. Hovioikeus totesi, että sisällöltään valvontamaksu muistutti pysäköintivirhemaksua ja oli siten selvästi rangaistusluonteinen.

Pysäköintivirheestä rankaiseminen

Pysäköintiä koskevat määräykset ja niiden rikkomisesta aiheutuvat seuraamukset on määritelty tieliikennelaissa. Pysäköintivirhemaksun määrääminen kuului sitä koskevan lain mukaan poliisille ja lääninhallituksen määräämällä tavalla kunnalliselle pysäköinninvalvonnalle poliisin valvonnassa.

Pysäköintikieltojen määrääminen yksityiselle alueelle oli mahdollistettu tieliikennelaissa. Laissa edellytykseksi on asetettu ainoastaan, että kielto ilmaistiin selvästi havaittavalla tavalla. Sen sijaan yksityiselle taholle ei ollut säännöksessä annettu oikeutta määrätä seuraamuksia kiellon vastaisesta pysäköimisestä.

Hovioikeus totesi, että Helsingin hallinto-oikeus oli 19.9.2007 antamassaan ratkaisussa (07/1242/2) perustuslain 2 §:n 3 momentin ja 124 §:n nojalla katsonut, että kunnallinen pysäköinninvalvoja ei ollut voinut määrätä yksityisen vartiointiyhtiön työntekijää suorittamaan pysäköinnintarkastajan tehtäviä sairaalan alueella, kun asiasta ei ollut lailla tai sen nojalla määrätty ja että sanotulta työntekijältä puuttui sen vuoksi toimivalta.

Tieliikennelain 28 §:n 2 momentti oli säädetty lailla 27.6.2003/621. Muutos liittyi järjestyslain säätämiseen ja sitä koskevassa hallituksen esityksessä (HE 20/2002 vp s. 53) todettiin, että pysäköintiä yksityisellä paikalla ei esityksen mukaan säädelty järjestyslaissa, minkä johdosta asiaa koskevat säännökset oli tarpeen ottaa tieliikennelakiin. Järjestyslaki puolestaan oli korvannut kunnalliset järjestyssäännöt, joissa oli ollut määräyksiä pysäköintikielloista. Korkein hallinto-oikeus oli ratkaisussaan 1996-A-55 katsonut, että pysäköintivirhemaksusta annettua lakia ei ollut rajattu vain tieliikennelaissa säädettyjen pysäköintikieltojen rikkomiseen vaan se oli sovellettavissa myös kunnalliseen järjestyssääntöön perustuvan pysäköintikiellon rikkomistapauksiin.

Edellä esitetyn perusteella hovioikeus katsoi, että maanomistajan oikeus rangaistusluonteisten seuraamusten määräämiseen edellytti, että siitä on säädetty lailla. Tämänkaltaisen lain puuttuessa oikeus yksityisellä alueella tapahtuvista pysäköintivirheistä rankaisemiseen kuului perustuslain 2 §:n 3 momentissa ja 124 §:ssä tarkoitettuna julkisen vallan käyttönä viranomaisten tehtäviin.

Valvontamaksu sopimuksen perusteella

Valvontamaksulomakkeen etusivulla todettiin, että valvontamaksu ei ollut viranomaismaksu vaan perustui sopimukseen. Lomakkeen kääntöpuolella oli viittaus tieliikennelain 28 §:n 2 momenttiin sekä toteamus, että ajoneuvon kuljettajalla oli velvollisuus selvittää alueella vallitsevat pysäköintiehdot. Edelleen todettiin, että alueelle asennetuista opasteista ilmenivät pysäköintiehdot, jotka auton kuljettaja pysäköimällä hyväksyi.

Kirjallisina todisteina oli valokuvia opastetauluista, joita yhtiö oli sijoittanut yksityiselle alueelle, jonka omistajan kanssa yhtiö oli tehnyt pysäköinnin valvontaa koskevan sopimuksen. Laatimillaan opastetauluilla ja valvontamaksulomakkeilla yhtiö oli luonut järjestelmän, jossa se katsoi auton kuljettajan pysäköimällä opastetauluin merkitylle alueelle sitoutuvan asetettujen pysäköintiehtojen noudattamiseen ja ehtojen rikkomistapauksessa velvoittautuvan 40 euron valvontamaksun suorittamiseen riippumatta siitä, oliko kuljettaja huomannut opastetauluja tai lukenut niissä olevia tekstejä.

Koska maanomistajalta aikaisemmin todetulla tavalla puuttui oikeus rangaistusluonteisen seuraamuksen määräämiseen omistamallaan alueella tapahtuvasta pysäköintivirheestä, ei yhtiö maanomistajan kanssa tekemänsä pysäköintikiellon valvontaa koskevan sopimuksen perusteella voinut myöskään tällaista oikeutta itselleen saada. Yhtiön asettamat valvontamaksut olivat lain vastaisia. Yhtiö ei voinut näin ollen saada oikeussuojaa vaatimukselleen luomansa sopimusjärjestelyn kautta.

Yhtiö oli kanteensa perusteena vedonnut perustuslaissa turvattuun omaisuuden suojaan ja sopimusvapauteen. Hovioikeus totesi, että perustuslaissa turvattuun omaisuuden suojaan ja sopimusvapauteen ei kuulunut rangaistusluonteisten toimenpiteiden salliminen yksityiselle taholle ilman nimenomaista lain säännöstä. Valvontamaksun antaminen rangaistusluonteisena toimintana oli laissa säänneltyä viranomaiselle kuuluvaa julkisen vallan käyttöä.

Asian ratkaisemisessa ei ollut merkitystä sillä A:n esittämällä seikalla, että A:n auto olisi mahdollisesti ollut pysäköitynä pelastustielle.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Veli Hokkanen, Merja Söderström ja Leeni Kivalo.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

ParkComille myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan yhtiö vaati hovioikeuden tuomion kumoamista ja kanteensa hyväksymistä.

A vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. ParkCom on 26.6.2006 tehnyt Jakomäen Kiinteistöt Oy:n kanssa sopimuksen pysäköinnin valvonnasta muun muassa Jakomäentie 6:n alueella. Kyseisen piha-alueen sisäänmenoreitit on varustettu seuraavansisältöisillä opastetauluilla:

”Yksityisalue

Pysäköinti sallittu merkityille paikoille pysäköintiluvan saaneilla

Ehtojen vastaisesta pysäköinnistä veloitetaan valvontamaksu 40 €

Pysäköimällä hyväksyt ehdot

(09)7269 0078, Oy ParkCom Ab”

Lisäksi yhdessä opastetaulussa on ollut lisäkilpi ”Vieraspaikat 64 – 68”, toisessa lisäkilpi ”Vieraspaikat 85 – 89” sekä kolmannessa taulussa lisäkilpi ”Vieraspaikat 85 – 89” ja lisäkilpi, jossa on pysäköintikiekon kuva ja teksti ”8 h”.

2. Henkilöauto, jonka ajoneuvoliikennerekisteriin merkitty haltija on ollut A, on ollut kanteessa mainittuina aikoina pysäköitynä Jakomäentie 6 f:n rakennuksen D portaan eteen. Valvontamaksulomakkeiden mukaan mainittu auto on pysäköity muualle kuin sallitulle alueelle. ParkCom on perinyt valvontamaksuja A:lta.

3. Korkein oikeus katsoo alempien oikeuksien mainitsemilla perusteilla selvitetyksi, että A on kanteessa tarkoitettuina ajankohtina toiminut kyseessä olevan henkilöauton kuljettajana.

4. Kysymys on siitä, onko auton pysäköimisellä kiinteistöyhtiön piha-alueelle syntynyt ParkComin ja A:n välille opastetaulun ehtojen mukainen pysäköimistä koskeva sopimus, joka on siten sisältänyt velvoitteen suorittaa valvontamaksu siinä tapauksessa, että pysäköinti on tapahtunut ehtojen vastaisesti.

Julkisen vallan käyttöä koskevat rajoitukset sopimuksen esteenä

5. A:n mukaan valvontamaksun määrääminen yksityiselle alueelle kiinteistön omistajan tai haltijan määräysten vastaisesti tapahtuneesta pysäköinnistä sisältää julkisen vallan käyttöä, ja se voi perustua vain lakiin.

6. ParkCom on puolestaan katsonut, ettei sopimukseen perustuvan valvontamaksun veloittaminen auton kuljettajalta ollut julkisen vallan käyttöä.

7. Tieliikennelain 28 §:n 2 momentissa säädetään, että pysäköinti yksityiselle alueelle ilman kiinteistön omistajan tai haltijan lupaa on kielletty ja että pysäköintiä koskevat määräykset yksityisellä alueella on ilmaistava selvästi havaittavalla tavalla. Sanotun lain 105 §:n mukaan ajoneuvon pysäyttämistä ja pysäköintiä koskevien kieltojen ja rajoitusten rikkomisesta tuomitaan rangaistus vain, jos pysäköintivirheestä on aiheutunut tai voinut aiheutua vakavaa vaaraa tai haittaa. Muutoin virheestä määrätään suoritettavaksi pysäköintivirhemaksu sen mukaan kuin siitä erikseen säädetään.

8. Pysäköintivirhemaksusta annetun lain 1 §:n mukaan poliisi määrää pysäköintivirhemaksun ajoneuvon pysäyttämistä ja pysäköintiä koskevien kieltojen ja rajoitusten sekä pysäköintikiekon käyttöä koskevien säännösten ja määräysten rikkomisesta (pysäköintivirhe) sen mukaan kuin tässä laissa säädetään. Sanotun lain 2 §:n mukaan lääninhallitus voi määrätä, että kunta alueellaan tai sen tietyllä osalla poliisin ohella huolehtii pysäyttämistä, seisottamista ja pysäköimistä koskevien kieltojen ja rajoitusten noudattamisen valvonnasta ja pysäköintivirhemaksujen määräämisestä.

9. Kiinteistön omistajalla ja haltijalla on oikeus määrätä omistamansa tai hallitsemansa alueen käytöstä, jollei sitä ole laissa kielletty. Tieliikennelain 28 §:n 2 momentin yksityiselle alueelle pysäköintiä koskevat säännökset eivät estä kiinteistön omistajaa tai haltijaa määräämillään ehdoilla sallimasta pysäköintiä alueellaan ja eivätkä siten myöskään tekemästä sopimusta siitä, millä ehdoilla sen omistamalle alueelle saa pysäköidä ja mitä sopimuksen ehtojen rikkomisesta seuraa. Sopimuksen tekemistä ei estä myöskään se, että tieliikennelain 28 §:n 2 momentti ja 105 § sekä pysäköintivirhemaksusta annetun lain soveltamisalaa koskeva 1 §:n säännös huomioon ottaen vain poliisilla ja kunnallisella pysäköinninvalvojalla on oikeus määrätä pysäköintivirhemaksu virheellisestä pysäköinnistä yksityisellä alueella. Periessään väitettyyn sopimukseen perustuvaa valvontamaksua kiinteistön omistaja tai haltija ei käytä tätä lain mukaan viranomaiselle kuuluvaa toimivaltaa. Tässä tapauksessa ei siten ole kysymys julkisen vallan käytöstä, vaan ainoastaan siitä, onko yksityisten välille syntynyt pysäköintiä yksityisellä alueella koskeva sopimus ja onko sopimusta rikottu.

Onko A pysäköimällä sitoutunut taulujen tarkoittamaan sopimukseen

10. ParkCom on katsonut, että alueen sisäänmenoreiteille asetetuissa opastetauluissa oli tieliikennelain 28 §:n 2 momentissa tarkoitetulla selvästi havaittavalla tavalla ilmoitettu pysäköinnin ehdot ja niiden rikkomisen seuraamus. Pysäköimällä ajoneuvon kiinteistöyhtiön piha-alueelle ajoneuvon kuljettaja hyväksyi opastetauluissa olevat ehdot, jolloin syntyi ehtojen mukainen sopimus pysäköinnistä.

11. A on katsonut, ettei kiinteistön omistajalla ollut oikeutta määrätä virheellisestä pysäköinnistä valvontamaksua eikä kiinteistön omistaja voinut siirtää pysäköinnin valvojalle parempaa oikeutta kuin sillä itsellään oli. Valvontamaksu oli rangaistuksenluonteinen ja sen määrääminen voi perustua vain lakiin. Pysäköinti itsessään ei voinut merkitä edes hiljaista maksuvelvolliseksi sitoutumista. Sopimusta valvontamaksun määräämisestä ei siten voinut syntyä.

12. Laissa varallisuusoikeudellisista oikeustoimista (oikeustoimilaki) säännellään muun muassa lain soveltamisalaan kuuluvien oikeustoimien tekemistä. Yhteiskunnallisen kehityksen sekä tavaroiden ja palveluiden vaihdannassa käyttöön otettujen uusien menettelytapojen myötä on jo melko pitkään jouduttu havaitsemaan, ettei kaikkia esiin tulevia sopimuksen syntymiseen liittyviä tilanteita kyetä selittämään oikeustoimilain perinteisellä, tarjoukseen ja siihen annettuun vastaukseen perustuvalla mallilla. Tällöin on voitu turvautua joko päättelyyn, joka lähtee tahdonilmaisuja koskevista oikeustoimilain periaatteista, mutta soveltaa niitä uusien tilanteiden vaatimalla tavalla, tai sitten päättelyyn, jossa sopimuksen syntyminen liitetään ulkonaisiin tunnusmerkkeihin, jotka ilmenevät osapuolten toiminnassa tai sen yhteydessä. Tällöin osapuolten toimintaa tarkastellaan siltä kannalta, millainen toiminta voi määrätyissä olosuhteissa olla objektiivisesti tarkastellen tyypillisesti osoitus sopimussuhteen syntymisestä tai sitoutumisesta noudattamaan tiettyä järjestelyä. Tietty menettely tietynlaisessa toimintaympäristössä voi siis johtaa siihen, että sopimuksen ja siihen perustuvien velvoitteiden katsotaan olevan olemassa ilman, että turvaudutaan yksinomaan tahdonilmaisun käsitteeseen ja siihen nojautuvaan perusteluun.

13. Esimerkkeinä sopimuksista, joiden syntymisen edellytysten tarkasteluun oikeustoimilain periaatteet tuntuvat riittämättömiltä, on usein mainittu muun muassa erilaisia teknisiä välineitä, kuten automaatteja hyväksi käyttäen tehdyt sopimukset sekä sellaiset sopimukset, joita tehdään päivittäin ja toistuvasti suuria määriä ja jotka keskeiseltä sisällöltään ovat aina samanlaisia. Tällaisina sopimuksina on pidetty muun muassa ajoneuvon maksullista pysäköintiä koskevia sopimuksia.

14. Maksulliselle pysäköintialueelle pääsy on usein järjestetty niin, että sinne ajaminen edellyttää ajamista erityisestä portista, ja portin kautta poistuminen vaatii maksun suorittamisen. Nyt esillä olevassa tapauksessa tilanne on toinen: pysäköinnistä ei peritä aikaan perustuvaa korvausta, vaan pysäköinti on eräin poikkeuksin kielletty, ja kiellon vastaisesta pysäköinnistä peritään kiinteämääräinen valvontamaksu. Tällaista tilannetta ei voida pitää ajoneuvon kuljettajan kannalta yllättävänä tai poikkeuksellisena. Varsinkin isoissa asutuskeskuksissa pysäköiminen vaatii jatkuvasti sitä koskevien merkkien seuraamista ja on usein maksullista. Kiellon vastainen pysäköinti yleisellä kadulla voi johtaa pysäköintivirhemaksuun. Ajoneuvon kuljettajan täytyy myös tietää, että pysäköinti yksityiselle alueelle ilman kiinteistön omistajan tai haltijan lupaa on kielletty. Se, että yksityisen alueen omistaja asettaa tätä tarkoittavat omat kieltomerkit ja liittää kiellon vastaiseen pysäköintiin yksityisen valvontamaksun, voi saada aikaan sellaiset olosuhteet, että henkilön, joka kiellon vastaisesti on pysäköinyt ajoneuvonsa alueelle, katsotaan olevan sopimusperusteisesti velvollinen suorittamaan ilmoitetun valvontamaksun.

15. Asiassa esitetyn selvityksen perusteella Korkein oikeus katsoo, että kysymyksessä oleva alue on ollut kattavasti merkitty opastetauluilla, joista on selvinnyt alueella noudatettavat pysäköinnin ehdot, niiden rikkomisen seuraamus ja sitoutuminen ehtoihin pysäköimällä. Ajoneuvon kuljettajan on siten katsottava tulleen tietoiseksi siitä, että kysymyksessä on yksityinen alue, jolla pysäköinti on kielletty ja että kiellon vastaiseen pysäköintiin liittyy 40 euron suuruinen valvontamaksu. Kuljettajalle, joka on kiellon vastaisesti halunnut pysäköidä ajoneuvonsa alueelle, voidaan näissä olosuhteissa asettaa sopimukseen perustuva velvollisuus valvontamaksun suorittamiseen.

16. Korkein oikeus toteaa, että kun poliisilla ja kunnallisella pysäköinninvalvojalla on toimivalta määrätä pysäköintivirhemaksu virheellisestä pysäköinnistä yksityisellä alueella, sopimukseen perustuvan valvontamaksun sitovuus voi johtaa siihen, että samasta virheellisestä pysäköinnistä määrätään yhtäältä pysäköintivirhemaksusta annetun lain mukainen pysäköintivirhemaksu ja toisaalta sopimukseen perustuva valvontamaksu. Laissa ei kuitenkaan ole asetettu estettä sille, että yksityisoikeudellista sopimukseen perustuvaa seuraamusjärjestelmää käytetään rinnakkaisena täydentämään julkisoikeudellista seuraamusjärjestelmää, eikä valvontamaksua voida pitää lainvastaisena sillä perusteella, että samasta virheellisestä pysäköinnistä voidaan määrätä pysäköintivirhemaksusta annetun lain mukainen pysäköintivirhemaksu. Muuhun johtopäätökseen ei ole aihetta sen perusteella, että ehtojen mukainen seuraamus, tässä tapauksessa valvontamaksu, alempien oikeuksien toteamin tavoin muistuttaa joissakin suhteissa pysäköintivirhemaksua, kun valvontamaksua ei kuitenkaan peritä julkisyhteisölle eikä se myöskään ole pysäköintivirhemaksun tapaan täytäntöönpantavissa ulosottoteitse ilman tuomiota.

17. Kun A on kanteessa tarkoitettuina ajankohtina toiminut kyseessä olevan henkilöauton kuljettajana, hän on velvollinen suorittamaan ParkComille vaaditut valvontamaksut.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden ja käräjäoikeuden tuomiot kumotaan. A velvoitetaan suorittamaan Oy ParkCom Ab:lle 360 euroa korkoineen.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kati Hidén, Kari Kitunen, Pasi Aarnio (eri mieltä), Ilkka Rautio (eri mieltä) ja Timo Esko. Esittelijä Anna-Liisa Hyvärinen.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Rautio: Olen Korkeimman oikeuden ratkaisun mukaisella kannalla kohtien 1 – 12 osalta. Muilta osin totean seuraavan.

Muuhun kuin nimenomaiseen tahdonilmaisuun perustuvan sopimuksen syntyminen edellyttää, että sopimukseen hiljaisesti sitoutuva osapuoli voi ymmärtää menettelynsä merkitsevän sopimukseen sitoutumista ja on tietoinen sopimuksen olennaisista ehdoista. Tällaisia sopimuksia voi syntyä esimerkiksi julkisessa liikenteessä, jossa kuljetuspalvelu yleisesti vallitsevan käytännön mukaan on maksullinen. Tietoisuutta sopimuksen syntymisestä ja ehdoista koskeva vaatimus on perusteltua asettaa sitä tiukemmaksi, mitä merkittävämpiä tai odottamattomampia ehtoja sopimus asettaa.

Sopimukset, joiden sisältönä on henkilön toimintavapauden rajoittaminen, eivät ole yleisiä. Toimintavapautta rajoittavia ehtoja otetaan yleensä yksilöllisiin sopimuksiin, jotka syntyvät tarjouksen ja vastauksen tai neuvottelujen kautta, kuten esimerkiksi kilpailukieltosopimukset.

Maksulliseen pysäköintiin liittyy Suomessa yleensä selvästi ilmaistu maksujärjestelmä, jonka edellyttämä maksu voidaan suorittaa joko ennen tai jälkeen pysäköinnin. Pysäköinti yksityiselle piha-alueelle ei sen sijaan yleensä ole maksullista. Myöskään pysäköimiseen piha-alueelle vastoin asetettuja ehtoja ei sisälly sellaista palvelun käyttämistä, joka yleensä olisi maksullista. Virheellisen pysäköinnin seuraukset päinvastoin yleensä määräytyvät tieliikennelain ja pysäköinnin valvonnasta annetun lain mukaan, joita voidaan soveltaa myös yksityisellä piha-alueella tapahtuvaan virheelliseen pysäköintiin. Seuraamuksen virheellisestä pysäköimisestä määrää yleensä viranomainen, ja sen päätökseen on mahdollista hakea muutosta. Suomessa erilaisten rikkomusten seuraukset perustuvat yleensäkin lainsäädäntöön. Esimerkiksi joukkoliikenteen tarkastusmaksu perustuu lainsäädäntöön, vaikka joukkoliikenteessä matkustavan katsotaankin menettelyllään lähtökohtaisesti sitoutuneen maksamaan matkastaan ja siten tehneen sopimuksen palvelun tuottajan kanssa. Näihin vakiintuneisiin käytäntöihin perustuvat yleiset odotukset asettavat erityisiä vaatimuksia sille, missä määrin edes sinänsä selvästi ilmaistujen epätyypillisten sopimusehtojen voidaan katsoa sitovan silloin, kun sitoutuminen on perustettu muuhun kuin nimenomaiseen tahdonilmaisuun.

Tässä tapauksessa piha-alueelle pysäköivä on voinut nähdä opastetaulut, joissa on selostettu sallitun ja kielletyn pysäköinnin ehdot ja pysäköinnin ehtojen rikkomisen seuraukset. Alueella ei kuitenkaan ole ollut maksullista pysäköintiä eikä muutakaan viitettä siitä, että kysymys olisi ollut maksullisen pysäköintimahdollisuuden järjestämisestä. Kysymys on ollut tavanomaisesta piha-alueesta, jonne kuka tahansa saa ehtoja noudattaen pysäköidä maksutta. Taulujen mukaan sopimus ehtojen noudattamisesta syntyi alueelle pysäköimällä. Sopimus on käsittänyt lähinnä sen, että pysäköintikiellon rikkoja on sitoutunut kiellon vastaisen käyttäytymisen seuraamuksiin. Pysäköijän kannalta se, että hän kieltoa rikkomalla sitoutuisi sopimukseen menettelynsä seuraamuksista, on ollut odottamatonta ja yllätyksellistä. Ei ole muutoinkaan perusteltua, että tällaisessa tapauksessa sitoutuminen kiellon rikkomisen seuraamuksiin voitaisiin perustaa yksinomaan hiljaiseen hyväksymiseen, vaan sopimuksen syntymiselle on asetettava edellä mainitut sopimuksentekotietoisuutta koskevat erityiset vaatimukset.

Edellä esitetyin perustein katson, ettei ParkComin ja A:n välille ole syntynyt sopimusta pelkästään A:n tosiasiallisen käyttäytymisen kautta eli auton pysäköimisellä ehtojen vastaisesti kiinteistöyhtiön piha-alueelle. Näillä perusteilla pysytän hovioikeuden tuomion lopputuloksen.

Oikeusneuvos Aarnio: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Rautio.